Luostarin elämä
Ortodoksinen luostariperinne
Askeetteja on ollut kristinuskon alusta asti. Luostarielämä alkoi kuitenkin järjestäytyä hengelliseksi liikkeeksi lähinnä 300-luvulla, jolloin myös kristinuskon vainot loppuivat. Muinaisen luostariliikkeen keskeisiä alueita olivat Egypti ja Palestiina. Tältä ajalta ovat peräisin myös varhaisimmat luostaritekstit, joiden hengellisille ideaaleille nykyinenkin luostarielämä perustuu.
Työnteko on välttämättömyys paitsi luostarin käytännön toiminnalle, myös vaivannäön merkityksen ymmärtämiselle. Ortodoksisissa luostareissa painotetaan ruumiillisen työn merkitystä, koska se auttaa meitä ymmärtämään ruumiin olevan mukana hengellisessä kilvoituksessa. Työt vaihtelevat arkisemmista keittiö-, puutarha-, rakennus- ja siivoustöistä aina käsitöiden ja taiteiden harjoittamiseen tai vaikkapa tietokonetöihin.
Lepoa luostareissa on ehkä vähemmän kuin tavallisessa elämässä, koska luostarikilvoittelija haluaa käyttää rukoukseen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Siksi luostareissa herätäänkin jo aamuyöllä rukoilemaan.
Ortodoksiset luostarit ovat yhteiselämäluostareita – niin myös Reomäen luostari. Tämä tarkoittaa, että kenelläkään ei luostarissa ole yhteistä omaisuutta. Työstä ei saa palkkaa, mutta luostari kattaa kaikki asukkaidensa kulut. Kilvoittelijat pukeutuvat mustaan luostarikilvoittelijan pukuun merkiksi heidän kuolemisestaan vanhalle minälle ja he myös muuttavat oman nimensä. Luostari onkin kuin suuri perhe, jossa kaikki tukevat toisiaan keskinäisessä rakkaudessa.
Jotta perhe toimii, tulee sillä olla pää: luostarissa se on luostarin johtaja ja Reomäen tapauksessa myös luostarin hengellinen isä. Tärkeä periaate luostarissa onkin kuuliaisuus paitsi luostarin johtajia, myös koko yhteisöä kohtaan. Tämä opettaa meille kuuliaisuutta Jumalan tahtoa kohtaan.
Luostariin menemistä kuvataan usein maailman taakse jättämisenä. Siksi luostarikilvoittelijat eivät pidä paljon enää yhteyttä sukulaisiinsa tai ystäviinsä, mutta toisaalta he ottavat lämpimästi vastaan kaikki vierailijat luostariin. Luostarikilvoittelijoille nimittäin kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Jotta maailmallinen vaikutus ei ulottuisi liikaa luostariin, ei luostareissa lueta sanomalehtiä, katsota televisiota, kuunnella radiota tai harrasteta muutakaan viihdettä, vaan koko elämä pyhitetään Jumalalle.
Reomäen luostarin sisaristo
Tällä hetkellä luostarissa kilvoittelee kaksi sisarta, joista yksi on vihitty nunna ja yksi on kuuliaisuussisar.
Luostarin kilvoittelijat ovat lähtöisin Suomesta, mutta luostarin yleiskieli on viro. Koska luostarin hengelliset juuret ovat Athosvuorella ja Kreikassa, seurataan monissa luostarikäytännöissä bysanttilaista traditiota. Luostarin tarkoituksena onkin välittää bysanttilaisen luostarielämän syvää kokemusta Pohjolaan.
Sisaristo hankkii elantonsa kirkkotekstiilejä ompelemalla sekä mahdollisimman omavaraisesti maata viljelemällä, mutta myös pyhiinvaeltajien ja luostarin ystävien lahjoitukset ovat välttämättömiä luostarin elannon takaamiseksi.
Sisariston jäseneksi?
Sisariston jäseneksi voivat liittyä naimattomat, täysi-ikäiset, ortodoksikristityt naiset, joilla ei ole taloudellisia tai juridisia sitoumuksia maailmaan (esim. lainoja, alaikäisiä lapsia tai muita holhottavia). Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä luostariin ja tulla vierailemaan joksikin aikaa sekä keskustelemaan omasta kutsumuksestaan luostarin hengellisen isän kanssa.
Jos kiinnostunut tuntee vierailunsa jälkeenkin Jumalan kutsun omistautua täysin Hänelle, ja luostarin hengellinen isä pitää häntä luostarielämään sopivana, otetaan henkilö luostariin kuuliaisuussisareksi. Se tarkoittaa, että sisar elää kaikessa luostarin rytmin mukaan muiden sisarten mukana, mutta hän ei ole vielä luvannut sitoutua lopullisesti luostarielämään. Tämän kokelasajan aikana kuuliaisuussisar oppii kuuliaisuutta, maallisen elämän ylellisyyksistä luopumista ja kaikkia luostarielämässä tarvittavia käytännön taitoja. Jonkin ajan kuluttua kuuliaisuussisar puetaan nunnan vaatteisiin, jotta hän voi totutella nunnana olemiseen jo ennen vihkimistään.
Kun kuuliaisuussisar on ohittanut kokelasajan (joka tavallisesti kestää yhdestä kolmeen vuotta), vihitään hänet viitankantajanunnaksi. Tällöin hän sitoutuu jäämään luostariin loppuelämäkseen, olla kuuliainen luostarin sisaristolle ja hengelliselle isälle sekä luopuu omaisuudestaan. Merkkinä uudesta identiteetistä hänelle annetaan vihkimyksessä uusi nimi. Tämän jälkeen nunna on virallisesti sisariston jäsen.
Luostarivihkimysten korkein aste on suuri skeema, johon viitankantajanunna vihitään tavallisesti muutaman vuoden kilvoittelun jälkeen. Suureen skeemaan vihkimyksen yhteydessä annetaan lopulliset luostarilupaukset, ja toisinaan vihittävän nimi muutetaan uudestaan suureen skeemaan vihkimisen yhteydessä. Skeemanunnat tunnistaa skeemavaatteesta, jossa on punaisella langalla kirjailtu Kristuksen kärsimykseen liittyviä symboleja.
Reomäen luostarissa kaikki sisaret vihitään vanhan luostaritradition mukaan suureen skeemaan, kun taas venäläisissä luostareissa tapana on vihkiä suureen skeemaan lähinnä iäkkäitä kilvoittelijoita. Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen (1749–1809) peräänkuuluttaa suuren skeeman antamista kaikille kilvoittelijoille jo melko nuorella iällä, koska vasta se on todellista sitoutumista luostarielämän kilvoitukseen, ja siksi sen pitäisi olla suhteellisen alussa kilvoitusuraa, ei sen lopussa.
Hengellinen isä
Luostarin hengellinen isä on vuodesta 2024 lähtien ollut korkeasti siunattu Haapsalun piispa Damaskinos, joka on Athosvuoren pyhittäjä Ksenofonin luostarin veljestön jäsen. Hänet vihittiin Tallinnan hiippakunnan apulaispiispaksi 12.1.2025.
Piispa Damaskinos liittyi Ksenofontoksen luostarin veljestöön vuonna 2015, mutta sitä oli edeltänyt yli vuosikymmenen mittainen syventyminen athoslaiseen luostarielämään. Vuonna 2016 hänet vihittiin munkiksi ja vuonna 2018 hän vastaanotti suuren skeeman sekä hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi. Lopulta vuonna 2019 ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vihki hänet rippi-isäksi (kreikkalaisessa käytännössä vain harvoilla papeilla on oikeus toimia rippi-isinä).
Munkinkilvoituksensa ohessa piispa Damaskinos on opettanut ortodoksista teologiaa isänmaassaan Suomessa. Hänet tunnetaan myös bysanttilaisen musiikin edistäjänä niin suomen, viron kuin ruotsinkin kielillä, koska Ksenofontoksen luostarissa hän on toiminut yhtenä luostarin päälaulajista. Athosvuorelainen laulutraditio onkin vuosien aikana tullut hänelle erityisen tutuksi.